Sunday, 22 March 2015

Mitä on yhdessä oppiminen?

Mitä eroa on käsitteillä yhteistoiminnallinen oppiminen (cooperative learning) ja yhteisöllinen oppiminen (collaborative learning)? Mitä tekemistä näillä on käänteisen oppimisen kanssa? Mielestäni suurin ero lähestymistapojen flipped classroom ja flipped learning välillä liittyy juuri yhteisöllisen toiminnan luonteeseen. Väitöskirjaani ei tosin olla vielä hyväksytty ja aika näyttää osunko tässä epäilyssä oikeaan vai en. Kyse flipped classroomissa ja flipped learningissä ei ole mistään selkeärajaisista suuntauksista vaan pikemminkin jatkumosta, jota määrittelevät mm. opettajan kontrolli ja pyrkimys oppilaiden itseohjautuvuuteen. Syytä lienee korostaa, ettei itseohjautuvuus tarkoita itseoppimista. Itseohjautuvuutta ei edes käsitteenä määritellä ilman yhteisöä ja sen siirtymävaiheesta käytetäänkin englanninkielistä nimitystä coregulation.   

Kun opettajat puhuvat yhdessä oppimisesta, eivät he välttämättä puhu samasta asiasta. Yhteisöllinen oppiminen ja yhteistoiminnallinen oppiminen eivät ole synonyymejä. Yhteisöllisellä oppimisella tarkoitetaan toimintakulttuuria, kun taas yhteistoiminnallinen oppiminen on ennemminkin työtapa tai vuorovaikutusrakenne, jossa pyritään yhteiseen tuotokseen. Kummassakin käänteisen oppimisen menetelmässä peräänkuulutetaan yhteisöllisyydestä saatavia hyötyjä, kuten myönteisiä vaikutuksia oppilaiden keskinäisiin suhteisiin, itsetuntoon, koulumyönteisyyteen, oppimismotivaatioon sekä epäitsekkyyteen. Yhteisöllisyyden perusajatukset kuitenkin poikkeavat näissä menetelmissä selkeästi toisistaan. Kärjistäen flipped classroomissa on kyse yhteistoiminnallisesta oppimisesta ja flipped learningissä yhteisöllisestä oppimisesta. Yhteisöllisessä oppimisessa oppilaat saavat halutessaan ottaa yhteisöstä hyödyn ilman opettajan asettamia velvoitteita toimia yhdessä. Tarkoituksena ei ole tuottaa mitään yhteistä tuotosta.

Tieteellisistä tutkimuksista löytyy viitteitä sille, että flipped learning oppimiskulttuurissa opiskelevat arvostavat kaverin kanssa työskentelyä aivan toisessa mittasuhteessa kuin perinteisesti opiskelevat. Kysyttäessä, mistä tekijöistä muodostuisi paras kurssi, he mainitsevat kaverin kanssa yhdessä tekemisen merkittävästi useammin kuin perinteisesti opiskelevat. Oppilaat eivät aina edes pidä opettajien kontrolloimista ryhmätehtävistä, saati näe niitä oman oppimisensa kannalta hyödyllisenä. Harvinainen ei ole sekään ajatus, että ryhmätyöt vievät liikaa aikaa todelliselta oppimiselta. Onko niin, että opettajan kontrolloima ryhmätyöskentely ei saa aikaan tunnetta oppilaan itseohjautumisessa siten kuin yhteisöllisessä oppimisessa? Kuinka iso merkitys on sillä, pakotetaanko oppilaat työskentelemään yhdessä vai annetaanko heille vaan mahdollisuus lyödä viisaat päänsä yhteen? Sellaistenkin oppilaiden on havaittu jatkavan yrittämistä ja kysyvän kaverilta apua käänteisessä oppimiskulttuurissa, joilla perinteisessä menetelmässä oli tapana odottaa kotitehtäviin valmiita vastauksia. 

Miten ryhmiä sitten pitäisi muodostaa? Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko oppimisen kannalta homogeeninen vai heterogeeninen ryhmä paras. Heterogeenisissa ryhmissä syntyy helpommin tilanteita, joissa joudutaan selittämään ja perustelemaan asioita. On selvää, että homogeenisella ryhmällä, joka koostuu heikoista oppilaista, on rajoittunut kyky auttaa muita. Homogeenisissa ryhmissä hyvienkin oppilaiden on havaittu keskustelevan vähemmän keskenään ja perustelevan toimintaansa, koska he olettavat, että muutkin ryhmäläiset ovat ymmärtäneet käsiteltävän asian. Toisaalta on myös tutkimuksia siitä, että hyvät oppilaat työskentelisivät vähemmän tuloksellisesti ollessaan heterogeenisissa ryhmissä kuin homogeenisissa ryhmissä. Summa summarum: Opettajan ei pidä pyrkiä muodostamaan ryhmiä vaan mahdollistaa niiden muodostuminen. On hyvin todennäköistä että ryhmät muodostuvat kaveriperiaatteella. Kyse ei ole pelkästään asiasisällön oppimisesta vaan myös mukavasta yhdessäolosta, johon kuuluu sosiaalinen puhe.

Yhteisöllinen oppiminen ja yhteistoiminnallinen oppiminen eivät ole toisiaan poissulkevia toimintamalleja ja molemmilla on paikkansa koulumaailmassa. Yhteisöllisellä oppimisella on kuitenkin merkittävä rooli oppilaan itseohjautuvuuteen oppimisessa. 

Tuesday, 10 March 2015

Videoita vai ei?


Opetusvideot eivät ole käänteisen oppimisen keskiössä. Tästä huolimatta videot usein yhdistetään varsinkin flipped classroom -tyyppiseen opetusmenetelmään. Miksi videoita ylipäätänsä pitäisi olla? 

Videoiden kautta oppilas saa halutessaan opettajajohtoisen opetuksen ja toisaalta opettaja saa edelleen tilaisuuden käyttää ammattitaitoaan opittavan asian selkeyttämisessä. Huolta ja ärsytystä opettajalle saattaa kuitenkin herättää se, etteivät oppilaat halua katsoa videoita. Jos mietitään asiaa sellaisen oppilaan kannalta, joka on vuodesta toiseen kokenut opettajan selitykset puuduttavina tai liian korkealentoisina, miksi hän haluaisi katsoa tuota samaa videolta? Miksi toisaalta edes tyrkyttää sellaiselle oppilaalle opettajan tapaa ajatella, joka itsekin pystyy ymmärtämään olennaisen? Kiistaton etu videoilla yhteisiin opetustilanteisiin verrattuna kuitenkin on se, että oppilaat voivat katsoa niitä silloin, kun on otollisin aika heidän oppimiselleen. 

Väitän, että oppilaat, jotka ovat sisäistäneet käänteisen oppimiskulttuurin kunnolla, eivät juurikaan halua katsoa opetusvideoita. Pieni vähemmistö niitä katsoo ensisijaisena teorian oppimisen väylänä ja useimmat ainoastaan silloin, kun teoria on osoittautunut liian vaikeaksi ymmärtää oppikirjasta lukemalla.

Mutta oppivatko oppilaat videoita katselemalla? Kalifornialaisen matematiikan opettajan Crystal Kirchin mielestä näin ei aina tapahdu. Oppilaat olivat tottuneet katsomaan videoita viihtymismielessä, mutta eivät oppiakseen niistä. Saadakseen oppilaat sitoutumaan video-opetukseen Crystal kehitti työkalun Watch-Summarize-Question, josta voit lukea enemmän hänen blogistaan.

Oli videoita tai ei, niin teoriaa ei saa jättää opiskelematta. Käänteisessä oppimisessa ei ole kyse ongelmalähtöisestä oppimisesta, tutkivasta oppimisesta saati keksivästä oppimisesta. Oppilaan ei ole tarkoitus kehittää teoriaa, vaan yksinkertaisesti oppia itse muodostamaan ymmärrys käsiteltävästä asiasta teorian pohjalta. Oma haasteensa on sillä, miten saada oppilaat lukemaan teorioita? Miten saada heidät luottamaan siihen, että he pystyvät ymmärtämään lukemaansa? Varsinkin, jos heille on luotu mielikuva siitä, etteivät he pysty ymmärtämään matematiikkaa ilman opettajaa.

Itse suorastaan raivostuin oppilaille, kun havaitsin heidän skippaavan teoriat, siirtyvän tekemään suoraan tehtäviä ja tutkailevan esimerkkitehtäviä ainoastaan suoriutumismallin toivossa. ”Onpa teillä kovat luulot itsestänne”, tokaisin, ”Mistä tämmöinen ajatus oikein kumpuaa, ettei matematiikan teorioita tarvitse enää opetella? Minulle on ihan sama katsotteko opetusvideoita vai luetteko teorian oppikirjasta. Eikä silläkään ole väliä, teettekö te sen kotona vai koulussa, mutta matematiikan käsitteet on osattava. Toi ei mene tonne eikä tota oteta tuolta.” 


Kontrolloin teoriaan tutustumista ohjaustilanteissa yksinkertaisesti siten, että itse ensisijaisesti puhuin matematiikan käsitteillä. Jos ei minkäänlaista herätyskellojen soitantaa kuulunut, sanoin palaavani kohta uudestaan, kun teoria oli luettu. Itse olen oppikirjan vankka kannattaja ja oppilaat todellakin paitsi ryhtyivät itse lukemaan teorioita, myös selvästi oppivat niistä. Oli ilo palvella oppilasta, joka osasi kysyä kunnollisia kysymyksiä, eikä vaan: ”Miten tää tehdään?”