Käänteinen oppiminen

Opetuksen käänteistäminen on yksi konkreettinen keino auttaa opettajaa oppimisen tutoriksi kasvamisessa ja uuden opetussuunnitelman hengen saavuttamisessa. Aikaa merkitykselliselle oppilas-opettaja vuorovaikutukselle on raivattu luopumalla yhteisistä opettajajohtoisista opetustuokioista.


Opetuksen käänteistämisen yhteydessä puhutaan kahdesta käsitteestä, käänteinen opetus (flipped classroom) ja käänteinen oppiminen (flipped learning), jotka eivät tarkoita samaa asiaa kahdesta eri perspektiivistä. Käänteisessä oppimisessa on kyse oppimisen ideologiasta, jossa opettaja totuttaa oppilaat omaehtoiseen ja oma-aloitteeseen oppimiseen sekä tukee oppilaan valinnanvapautta myös pedagogisessa mielessä. Käänteinen opetus on puolestaan opetusmetodi. Kyse on sellaisesta opetusteknisestä muutoksesta, joka auttaa opettajaa siirtymään sivuun perinteisestä roolistaan ja tuo tilaa oppimiskulttuurin kehittämiselle.



Käänteisen opetuksen pioneereina tunnetaan coloradolaiset kemian opettajat Johnatan Bermann ja Aron Sams, jotka 2007 videoivat kaikki kemian oppituntinsa pystyäkseen tarjoamaan opetusvideot oppilaille ennakkoläksynä ennen yhteistä aikaa oppilaiden kanssa. Keskiössä oli tiedon siirtäminen. Valmiit teoriavideot toistivat edelleen vain esittäjänsä ajatuksenjuoksua. Oppilaat kuitenkin ihastuivat videoihin; mahdollisuuteen katsoa niitä useasti ja hypätä hallitsemiensa kohtien yli. Bergmannin ja Samsin luokista tuli oppimisen laboratorioita. Merkityksellistä oli aika, joka videoiden ansiosta säästyi sen tutkimiseen, mitä oppilaat olivat oppineet, mitä ei ja miksi sekä korjaavien toimienpiteiden tekemiseen.

Viiden vuoden kehitystyön jälkeen Bergmann ja Sams kysyivät kaksi keskeistä kysymystä: Miksi kaikkien oppilaiden pitäisi opiskella samaa asiaa samaan aikaan? Pitäisikö oppilaan osaaminen todentaa ennen seuraavaan asiaan siirtymistä? Kysymykset saivat käänteisen opetuksen pioneerit kääntymään vuosikymmeniä vanhojen Bloomin teorioiden puoleen ja lopulta uudelleen nimeämään oppimismetodinsa Flipped Mastery Modeliksi (2012).

Käänteisen oppimisen taustalla on Flipped Learning Networks (2014) ja sen yli 28 000 jäsenen yhteisö. Uraauurtavaa on ollut Harvardin fysiikan professori Erik Mazurin työ 1990 luvun alusta lähtien. Kyse ei enää ole pelkästään ajan ja paikan flippaamisesta, vaan huomio kiinnitetään oppilaiden sitoutumiseen, autonomiaan ja oppilaskeskeisyyteen. Toki videoita voi edeleen käyttää oppimisen lähteenä, mutta oppilaita ei lähtökohtaisesti ohjata toistamaan opettajan täydellistä ja huoliteltua matemaattista kieltä. Matematiikan oppimisen kannalta faktatietoudella, terminologin tuntemuksella, käsitteistön hallinnalla sekä laskurutiinilla on edelleen tärkeä rooli, mutta oppimisnäkemys on oppilaskeskeinen. Keskiössä ovat oppilaan omat kehitysmahdollisuudet sekä matemaattisen monilukutaidon ja matemaattisen identiteetin vahvistaminen.

Mitä käänteisessä oppimisessa sitten lopulta flipataan? Väitän, että kyse on sitoutumisen luonteen flippaamisesta. Opettaja ei ensisijaisesti pyri sitouttamaan oppilaita luokan toimintaan, millä tarkoitan oppilaiden aktiivista osallistumista, opettajan toiminnan jäljittelemistä sekä lopulta ohjauksen sisäistämistä (behavioraalinen ja kognitiivinen sitoutuminen). Kyse on oppilaan toimijalähtöisestä sitoutumisesta, jossa oppilas saa työskennellä yhteisöllisesti käyttäen opettajan tietotaitoa väylänä omaan motivoitumiseensa. Toimijalähtöisen sitoutumisen perusta on opettajan toiminnassa sekä yhteisöllisyyden luonteessa. Itseohjautumisen kehitysvaihe on yhteisohjautuminen, minkä vuoksi oppilaita kannustetaan oppimaan yhdessä ilman opettajan antamia velvoitteita yhteisestä tuotoksesta.

Käänteinen oppiminen on sosiokonstruktiivinen oppimisnäkemys, jossa korostuu kaksi vastakkaista näkökulmaa: yksilöllinen ja yhteisöllinen. Vaikka sosiaalinen vuorovaikutus on merkittävä oppimisen tukija ja mahdollistaja, itse tiedonmuodostus- ja oppimisprosessit sekä oppimisen tavoitteet ovat yksilöllisiä. Kun oppimista tarkastellaan yksittäisen oppilaan edellytysten kannalta, ei samana kaikille, johtaa se väistämättä tilanteeseen, etteivät kaikki tule oppimaan kaikkea. Miksi arvioinnin sitten pitäisi ylipäätään olla sen illuusion romuttamista, että kaikki ovat oppineet kaikki asiat?

Sosiokonstruktiivista oppimiskuttuuria ei tueta tukeutumalla behavioristisiin oletuksiin oppimisesta ja arvioinnista. Jos oppimiskulttuurin keskiössä on oppilaan itseohjautuminen ja oppimiaan oppiminen, huonosti sitä tukee arviointi, jossa erinomaisen arvosanan voi saada viimehetken pänttäämisellä ja lyhytaikaiseen muistiin tukeutumalla. Jotta arvioinnilla olisi merkitystä oppilaan oppimisen kannalta, tulee siinä ilmetä oppilaan kehittymisen mahdollisuudet sekä oppimisen potentiaalisuus siinä, mitä oppilas sanoo tai tekee. Käänteisessä arvioinnissa fokus käännetään voimakkaasti itsearviointiin ja vertaisarviointiin. Itsearviointi pohjautuu oppilaiden asettamiin tavoitteisiin ja siinä on kyse oppilaan oman oppimisprosessin valvomisesta ja oppimisen tukemisesta. Vertaisarvioinnin tärkein olemus on puolestaan toisten oppimisen tukemisessa, ei sen arvostelemisessa. Vertaisarviointi auttaa oppilaita yhteisohjautumaan, olemaan kriittisiä valintojaan kohtaan sekä tekemään johtopäätöksiä sen perusteella, mitä toiset pitävät hyvänä tai huonona. Kyse ei ole pelkästään oppimisen omistajuudesta vaan kyvystä jakaa oppimisprosessin omistajuus tarvittaessa. Opettajan kannalta formatiivisen arvioinnin tärkein tehtävä on tukea sitä oppimiskulttuuria ja niitä sosiomatemaattisia normeja, joita opettaja pyrkii luokassa saavuttamaan. Yleisesti luokissa, joissa opettaja pyrki tukemaan ja kehittämään oppilaidensa itsenäisyyttä, on motivoituneempia ja omiin kykyihinsä luottavaisempia oppilaita kuin luokissa, joissa opettaja pyrki säilyttämään kontrollin.