Käänteinen arviointi
Perusopetuslain mukaan oppilaan arvioinnin tehtävä on ohjata ja kannustaa opiskelua sekä kehittää oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Koepaperin lopussa olevat hymynaamat ja kaverin antama arvosana yhteisestä tuotoksesta eivät ole sellaista itsearviointia ja vertaisarviointia, jota uusi opetussuunnitelma peräänkuuluttaa. Sosiokonstruktiivista oppimiskuttuuria ei tueta tukeutumalla behavioristisiin oletuksiin oppimisesta ja arvioinnista.
Käänteinen arviointi haastaa perinteisen arviointikäsityksen kahdella tavalla. Ensinäkin arvioinnissa ei ensisijaisesti pyritä sen objektiivisuuteen. Numeroarvosanat sopivat huonosti laadulliseen arviointiin. Ne yksinkertaisesti vievät huomion pois annetusta palautteesta, jonka tarkoitus on auttaa oppilasta todellisen suorituskyvyn ja halutun tuloksen kuilun pienentämisessä. Toiseksi arvioinnilla ei pyritä sellaiseen reiluuteen, että siinä kysyttäisiin ainoastaan asioita, joita on opetettu. Tieteelliset tutkimukset selkeästi osoittavat, että tuttuihin toimintatapoihin pohjautuvat mastery learning tyyppiset tehtävät eivät tue sellaista osaamista, joka on siirrettävissä eri kontekstiin.
Ennen kaikkea arvioinnin on tuettava sitä oppimiskulttuuria ja niitä sosiomatemaattisia normeja, jotka luokassa pyritään saavuttamaan. Käänteisessä oppimisessa keskeistä on oppilaan itseohjautuminen, yhteisöllisyys ja oppimaan oppiminen. Näin ollen arvioinnin keskeisin fokus tulee olla itsearvioinnissa sekä vertaisarvioinnissa. Itsearviointi pohjautuu oppilaiden asettamiin tavoitteisiin ja siinä on kyse oppilaan oman oppimisprosessin valvomisesta ja oppimisen tukemisesta. Kaikilla oppilailla taidoista riippumatta on oikeus olla ylpeitä osaamisestaan sekä tulla tietoiseksi vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Vertaisarvioinnin tärkein olemus on toisten oppimisen tukemisessa, ei sen arvostelemisessa. Vertaisarviointi auttaa oppilaita yhteisohjautumaan, olemaan kriittisiä valintojaan kohtaan sekä tekemään johtopäätöksiä sen perusteella, mitä toiset pitävät hyvänä tai huonona.
Käänteisessä arvioinnissa arviointi ajatellaan saavutettavina tasoina, joita omassa oppimiskulttuurissani on kolme: arvosanoihin 7, 8-9 ja 10 tähtäävät. Oppiminen on omatahtista ja oppilas itse päättää minkä tasoisen testin hän ottaa omien tavoitteidensa pohjalta. Oppilaalle tulee käsitys taidoistaan ensisijaisesti sen mukaan, minkä tasoisia tehtäviä hän oppimateriaalista tekee: kärjistäen pelkät perustehtävät johtavat seiskaan, soveltavat 8-9:iin ja vaativat kymppiin.
Testeistä ei saa arvosanoja, enkä korjaa niitä perinteisesti. Rengastan vain virheellisen tuloksen antaneet tehtävänumerot ja palautan kokeen oppilaille tarkastettavaksi ja korjattavaksi joko yksin tai yhdessä toisen oppilaan kanssa. Korostaakseni oppilaille, ettei matematiikan oppimisessa ole paljon sijaa toimintatapojen muistamisella, olen ohjeistanut heitä olemaan kertaamatta kokeeseen. Tämä on osaltaan auttanut sen mielikuvan romuttamisessa, että opettajana rankaisen oppilaita heidän virheistään ja lisännyt luottamusta välillämme.
Korjattuaan väärin menneet tehtävät, oppilas palauttaa kokeen uudestaan minulle, minkä jälkeen keskustelen oppilaan kanssa hänen tavastaan oppia ja pyrimme avaamaan oppimisen solmukohtia. Koetta käytetään ainoastaan itsearviointiin tai vertaisarviointiin ja sen selvittämiseen, onko opiskelu tuottanut tulosta. Onko oppilas päässyt tavoitteisiinsa? Opettajan kannalta katsottuna arviointi on myös eriyttämisen ja mahdollisen tuen tunnistamisen työkalu.
Kympin testi eroaa muista testeistä siinä, että mukana on selkeästi yli kympin meneviä tehtäviä. Jo tavoitetason saavuttaneillakin oppilailla on oikeus saada haastetta omalla tasollaan. Toinen syy on, että erityisesti matemaattisesti taitavat oppilaat auttavat luokan sosiomatemaattisten normien muodostamisessa. Esimerkillään he osoittavat, mitä on matemaattinen osaaminen. Se on kykyä haastaa itseään, tehdä virheitä, kysyä, sekä kykyä olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Miksi arvioinnin ylipäästänsä pitäisi olla sen illuusion romuttamista, että kaikki ovat oppineet kaikki asiat?
Käänteinen arviointi haastaa perinteisen arviointikäsityksen kahdella tavalla. Ensinäkin arvioinnissa ei ensisijaisesti pyritä sen objektiivisuuteen. Numeroarvosanat sopivat huonosti laadulliseen arviointiin. Ne yksinkertaisesti vievät huomion pois annetusta palautteesta, jonka tarkoitus on auttaa oppilasta todellisen suorituskyvyn ja halutun tuloksen kuilun pienentämisessä. Toiseksi arvioinnilla ei pyritä sellaiseen reiluuteen, että siinä kysyttäisiin ainoastaan asioita, joita on opetettu. Tieteelliset tutkimukset selkeästi osoittavat, että tuttuihin toimintatapoihin pohjautuvat mastery learning tyyppiset tehtävät eivät tue sellaista osaamista, joka on siirrettävissä eri kontekstiin.
Ennen kaikkea arvioinnin on tuettava sitä oppimiskulttuuria ja niitä sosiomatemaattisia normeja, jotka luokassa pyritään saavuttamaan. Käänteisessä oppimisessa keskeistä on oppilaan itseohjautuminen, yhteisöllisyys ja oppimaan oppiminen. Näin ollen arvioinnin keskeisin fokus tulee olla itsearvioinnissa sekä vertaisarvioinnissa. Itsearviointi pohjautuu oppilaiden asettamiin tavoitteisiin ja siinä on kyse oppilaan oman oppimisprosessin valvomisesta ja oppimisen tukemisesta. Kaikilla oppilailla taidoista riippumatta on oikeus olla ylpeitä osaamisestaan sekä tulla tietoiseksi vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Vertaisarvioinnin tärkein olemus on toisten oppimisen tukemisessa, ei sen arvostelemisessa. Vertaisarviointi auttaa oppilaita yhteisohjautumaan, olemaan kriittisiä valintojaan kohtaan sekä tekemään johtopäätöksiä sen perusteella, mitä toiset pitävät hyvänä tai huonona.
Käänteisessä arvioinnissa arviointi ajatellaan saavutettavina tasoina, joita omassa oppimiskulttuurissani on kolme: arvosanoihin 7, 8-9 ja 10 tähtäävät. Oppiminen on omatahtista ja oppilas itse päättää minkä tasoisen testin hän ottaa omien tavoitteidensa pohjalta. Oppilaalle tulee käsitys taidoistaan ensisijaisesti sen mukaan, minkä tasoisia tehtäviä hän oppimateriaalista tekee: kärjistäen pelkät perustehtävät johtavat seiskaan, soveltavat 8-9:iin ja vaativat kymppiin.
Testeistä ei saa arvosanoja, enkä korjaa niitä perinteisesti. Rengastan vain virheellisen tuloksen antaneet tehtävänumerot ja palautan kokeen oppilaille tarkastettavaksi ja korjattavaksi joko yksin tai yhdessä toisen oppilaan kanssa. Korostaakseni oppilaille, ettei matematiikan oppimisessa ole paljon sijaa toimintatapojen muistamisella, olen ohjeistanut heitä olemaan kertaamatta kokeeseen. Tämä on osaltaan auttanut sen mielikuvan romuttamisessa, että opettajana rankaisen oppilaita heidän virheistään ja lisännyt luottamusta välillämme.
Korjattuaan väärin menneet tehtävät, oppilas palauttaa kokeen uudestaan minulle, minkä jälkeen keskustelen oppilaan kanssa hänen tavastaan oppia ja pyrimme avaamaan oppimisen solmukohtia. Koetta käytetään ainoastaan itsearviointiin tai vertaisarviointiin ja sen selvittämiseen, onko opiskelu tuottanut tulosta. Onko oppilas päässyt tavoitteisiinsa? Opettajan kannalta katsottuna arviointi on myös eriyttämisen ja mahdollisen tuen tunnistamisen työkalu.
Kympin testi eroaa muista testeistä siinä, että mukana on selkeästi yli kympin meneviä tehtäviä. Jo tavoitetason saavuttaneillakin oppilailla on oikeus saada haastetta omalla tasollaan. Toinen syy on, että erityisesti matemaattisesti taitavat oppilaat auttavat luokan sosiomatemaattisten normien muodostamisessa. Esimerkillään he osoittavat, mitä on matemaattinen osaaminen. Se on kykyä haastaa itseään, tehdä virheitä, kysyä, sekä kykyä olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Miksi arvioinnin ylipäästänsä pitäisi olla sen illuusion romuttamista, että kaikki ovat oppineet kaikki asiat?
