Tuesday, 17 April 2018

Tulevaisuuden luonnontieteiden ja matematiikan opettaja

Sain Opetushallitukselta kutsun tulla pitämään avauspuheenvuoron ”Opettajankoulutus muutoksessa?” –seminaariin 10.4.2018, joka pidettiin luonnontieteiden ja matematiikan opetuksen ja didaktiikan asiantuntijoille sekä ainelaitosten opettajankoulutuksesta vastaaville. Esityksen otsikoksi annettiin ”Tulevaisuuden luonnontieteiden ja matematiikan opettaja”.

Otsikko sai minut todella mietteliääksi. Omassa opetuksessa arvatenkin oli siis jotakin, mitä Opetushallitus arvosti. Mutta mitä annettavaa minulla olisi opettajankoulutukselle? Kysyin Suomen opettajien ja kasvattajien foorumissa: ”Mikä opettajankoulutuksessa mättää, jos mikään? Miten sitä pitäisi kehittä?” Sain yli 300 kommenttia, joista käy ilmi kentän huoli ja tyytymättömyys. Osittain myös hätä siitä, ettei opettaja yksinkertaisesti pysty antamaan oppilaille sitä kaikkea, mitä pitäisi ja haluaisi.

Samassa rytäkässä luin Opettaja-lehdestä Arto Kotron uusimman kolumnin ”Meistä tuli liian kilttejä?” ja kun näin sen valtavan sosiaalisen median tykkäystulvan, häpesin. Häpesin. Tällaisia valittajiako meistä opettajista on tullut? Päätin puhua omasta opettajuudestani siitä lähtökohdasta, miten kehittäjäopettaja, joksi itseni muilta kysymättä siinä samassa ylensin, otetaan vastaan työyhteisössä.

Oma urani julkisena kehittäjäopettajana alkoi, kun 2012 Tiina Härkösen kanssa luovutimme Avoin matematiikka –kirjasarjamme CC-BY lisenssillä kaikkien ilmaiseksi käytettäväksi ja muokattavaksi. Kirjasarja otettiin hyvin vastaan. Se on käytössä nykyisin useissa yläkouluissa ja alakouluissa ylöspäin eriyttämisen tukena. Otavan opisto teki kirjasarjan pohjalta verkkokurssit ja Jyväskylän ammattikorkeakoulu starttipaketin ammatillista väylää tuleville. Kirjasarja sai aikaiseksi paljon myös vihaa, jota en oikeastaan kunnolla ymmärtänyt ennen kuin Opettaja-lehti julkaisi 4/2013 artikkelin ”Avoin vai kustannettu?”. Juttu oli oikein mukava ja onnistunut. Siinä kaksi opettajaa perustelivat omaa, varsin vastakkaista, näkemystään oppimateriaaleista. Oikeaan yläkulmaan oli kuitenkin laitettu varsin outo huomautus ”Ei kuulu työtehtäviin”. Sen sijaan, että Opettaja-lehti olisi kannustanut opettajia jakamaan tekemiään oppimateriaaleja yhteiseen hyvään, se tyynnytteli kuulijakuntaa ja vakuutti, ettei teiltä tulla vaatimaan mitään vastaavaa. Päätin, että aloittaisin ja lopettaisin esitykseni Opettaja-lehden juttuihin. Tosin Kotron jutun rinnalle halusin nostaa myös toisen näkemyksen uuden opetussuunnitelman toteuttamisesta.

Harnin (2015) toimittama Kontrollikoulu osuu mielestäni koulun ja opetuksen uudistamisen ongelman ytimeen. Koulun uudistamisen ongelma on, että opettajajohtoinen ns. perinteinen opetus ajatellaan opettajuuden peruskaavaksi. Ikään kuin opettajajohtoinen opetus pitäisi oppia ensiksi ennen kuin voidaan ryhtyä kokeilemaan muuta. Ongelma on suuri, koska kokeilulle merkataan rajat määrittämällä perinteinen opettaminen muita arvokkaammaksi tai tehokkaammaksi ja siten kynnys palata pienienkin vastoinkäymisten jälkeen perinteiseen opettajajohtoiseen opetukseen on pieni.

Kohtaan tämän saman ongelman melkein jokaisen koulutukseni yhteydessä, kun joku yleisöstä toteaa jotakuinkin seuraavasti: ”yhden luokan kanssa käänteinen oppiminen onnistui todella hyvin, mutta toisen luokan kanssa ei. Itse asiassa siitä ei tullut mitään ja oli pakko palata perinteiseen opettamiseen.” Itselläni näissä tilanteissa nousee mieleen kaksi kysymystä: Eikö kuulija sittenkään ole ymmärtänyt, mistä käänteisessä oppimisessa on kyse? Minne unohtuvat uuden opetussuunnitelman vaatimukset oppilaskeskeisyydestä ja itseohjautuvuuteen kasvattamisesta? Palaaminen vanhaan ei suinkaan tarkoita sitä, että oppilaat oppisivat yhtään paremmin kuin kehityksen tielle lähdettäessä. Vanhaan vain on helppo palata, koska sitä ei tarvitse sen enempää perustella. Sama toteutuu arvioinnissa. Opettajat, jotka eivät ota koppia uudesta opetussuunnitelmasta ja perustavat arviointinsa summatiivisiin kokeisiin, pääsevät huomattavasti helpommalla kuin arviointia kehittävät kollegansa. Heidän toimintaansa eivät kyseenalaista oppilaat, eivät heidän vanhempansa, ei rehtori eivätkä kollegat opettajan autonomisuuteen vedoten.

Esitykseni diat loppuvat Dylan Wiliamin lauseeseen: ”Oppimistulosten kannalta sillä ei ole väliä, mihin kouluun oppilas menee, mutta sillä on väliä, mille luokalle oppilas koulussa menee.” Opettajat ovat ammatillisen kehittymisen ja jaksamisen suhteen maassamme kovin eriarvoisessa asemassa sen suhteen, missä työyhteisössä he toimivat. Tähän ongelmaan minulla on yksi selkeä ratkaisuehdotus, johon opettajaopiskelijat pitää kasvattaa: työyhteisö pitää ymmärtää yksittäistä koulua laajempana. Onneksi meillä on sosiaalinen media ja sen opettajien yhteisö, joka auttaa meitä jokaista haastamaan ajatuksiamme oppimisesta ja sen mahdollisuuksista.

Tästä löydät esityksen diat.

No comments:

Post a Comment