Monday, 7 May 2018

Miten kemian kokeen voi pitää ilman mitään alkuvalmisteluja?

Olen kirjoittanut tämän blogin kaikki aiemmat tekstini matematiikan oppimisen kontekstissa, koska sitä olen kehittänyt kokonaisvaltaisemmin. Poikkeuksellisesti kirjoitan tämän postauksen kemian kokeeseen liittyen.

Kimmokkeena tekstiin toimii erään opettajan facebook -alustus, jossa hän toteaa: ”Olen pitkään pohtinut sitä, että muutamat oppilaat eivät osaa juuri mitään, ja siksi he istuvat kokeessa ahdistuneen näköisinä pyörittämässä kynää. Osa kirjoittaa jotain diipadaapaa, jonka korjaamiseen minulla hukkaantuu aikaa. On ilmiselvää, että tämä on turhauttavaa sekä oppilaalle että minulle. Ihanteellinen ratkaisu olisi tietysti keksiä opetusmenetelmä, jolla kaikki oppivat kiitettävästi. Koska emme elä ihannemaailmassa, mietin toista vaihtoehtoa kokeeseen: oppilas saisi valita, tekeekö kokeen oppikirjan kanssa vai ilman. Jos tekee kirjan kanssa, maksimiarvosana on 7 (tai 8?), eli sen saisi täysillä pisteillä. Oppilas oppisi ehkä edes jotain siellä koetilanteessa, eikä saisi nelosta. Osa tehtävistä on aina sen verran soveltavia, että sen seiskan saamiseksi täytyisi kuitenkin ymmärtää tai soveltaa jonkin verran. Ei sitä siis ihan ilmaiseksi saisi.”

Minusta koe ei ole onnistunut, jos seiskan tai kasin tasoinen oppilas pystyy saamaan siitä kirjan kanssa täydet pisteet. Yleisesti keskustelussa kirjan käyttö kokeessa saa kannatusta ja etenkin ajatus koekysymyksistä, joiden vastauksia ei voi kopioida suoraan kirjasta. Varteenotettavaksi vaihtoehdoksi todetaan myös ”lunttilappukokeet", jossa oppilaat tekevät koealueesta omat muistiinpanot ja ottavat ne mukaan kokeeseen. Itseäni ajatus hiukan hymyilyttää. Ei siksi että lunttilappukokeessa olisi mitään huonoa, päinvastoin, vaan siksi että se nostaa mieleeni muistot ajasta, jolloin koin olevani hukassa oman opettajuuteni kanssa. Minulla oli ongelmia muutaman oppilaan opiskelumotivaation kanssa ja kaksi perhettä kävi kiivaasti puolustamaan lapsiensa oikeuksia ”olla opiskelematta”. Teetätin lunttilaput kokeeseen ja keräsin ne kokeen päätyttyä pois sanoen, että siinä vaiheessa, kun joillain vanhemmilla on tarvetta keskustella kokeesta, niin otan lunttilaput esille. Niistä nimittäin ennen kaikkea näkee sen, oletteko te valmistautuneet kokeeseen. Tuon kokeen jälkeen oli hiljaista wilma -rintamalla.   

Aina, kun puhutaan uuden opetussuunnitelman peräänkuuluttamasta formatiivisesta arvioinnista, nousee esille oletus siitä, ettei mitään muka tarvitsisi enää osata ulkoa. Totta kai tarvitsee! Oli oppiaine mikä tahansa, on oppilaalla oltava käytössään käsitejärjestelmä, joka pohjaa paljolti ulkoa muistamiseen. Ei ole kykyä nähdä asioita, jos ei osaa kohdistaa katsettaan oikeaan paikkaan.

Kemiassa pidän itse erillisä pistareita niistä asioista, joita kaikkien täytyy osata. Esim. seiskalla annan listan tärkeimmistä alkuaineista todeten, että kemian kieltä ei voi puhua osaamatta sen sanoja. Samalla kärjistän, että seiskaa isompaa arvosanaa ei irtoa, jos alkuaineita ei osaa ulkoa. Oppilaat tekevät pistarin niin monta kertaa oppitunnin alussa, ennen kuin se menee läpi. Kirjanvalmistajan valmiita kokeita en enää pidä, koska minua yksinkertaisesti pistää vihaksi se, että osa oppilaista opiskelee kirjan ulkoa ja latelee täydellisiä vastauksia kokeessa, jotka ovat yks yhteen kirjan lauseiden kanssa.  Näistä vastuksista en millään pysty näkemään, ymmärtävätkö oppilaat kirjoittamaansa vai ei. Korostan, että ongelma ei ole tällöin oppilaissa vaan minussa ja siinä, mitä kokeella mittaan.

Viimeksi päädyin pitämään seiskan kemiassa ”kokeen” niin, että laitoin oppilaat kertaamaan kokeeseen tekemällä koealueesta kolme kysymystä vaikeustasoltaan tyydyttävä, hyvä ja kiitettävä. Tämän jälkeen oppilaat menivät ryhmiin sen perusteella, mitä arvosanaa havittelivat ja ryhtyvät käymään porukalla läpi kysymyksiä. Kysymykset kierrätettiin siten, että jokaisessa ryhmässä vastattiin kaiken tasoisiin kysymyksiin. Oma roolini oli kierrellä luokassa korvat höröllä ja bongata niitä tilanteita, joihin halusin puuttua vastaussession jälkeen. Koetilaisuuden päätteeksi keskustelimme yhdessä siitä, mitä on hyvä ja erinomainen kemian osaaminen. Selkeästi tuli esille, että oppilaat eivät tienneet, mikä on minkäkin tasoinen kysymys. Yhtä epäselvää oli, mikä tekee vastauksesta kiitettävän. Osa kiitettävää havittelevista oppilaista oli kuin kilpajuoksussa, jossa päämääränä oli vain saada vastattua kaikkiin kysymyksiin nopeasti. Oli onneksi mukana myös heitä, jotka osasivat perustella vastuksiaan tarkasti kemian käsitteitä hyödyntäen, eikä joku vaan mennyt jonnekin saaden aikaiseksi jotakin mustaa. 

Yksi asia tuli tämän kokeen perusteella hyvin selväksi: paljon jäi meille vielä opittavaa tuleville kemian tunneille. Lukijalle jätän mietittäväksi, mitä tästä voisi oppilaiden osaamisen mittausmielessä kirjata ylös ja kenen homma se olisi?

No comments:

Post a Comment